Viisaus monikriisi(e)n ajassa

[Jani]

Tulevassa livetapaamisessa 7.6. tarkoituksemme on käsitellä aihetta Viisaus monikriisi(e)n ajassa. Tässä ketjussa voimme pohdiskella aihetta jo hieman edeltä, vaikkapa seuraavien kysymysten kautta:

• Millaista viisautta tarvitsemme tässä monikriisi(e)n ajassa?
• Miten viisaus ilmenee - tavassamme olla, toiminnassa, suhteissa, päätöksissä tai jotenkin muuten?
• Miten voimme harjoittaa ja viljellä viisautta?
• Miten viisautta siirtyy yli sukupolvien, ja mitä ehkä jää siirtymättä?

Kysymyksiin ei tarvitse vastata järjestyksessä eikä tyhjentävästi, ne voivat toimia enemmänkin lähtökohtina omalle ajattelulle.

[Pentti]

Kiitos avauksesta Jani! Minäpä aloitan lyhyellä pohdinnalla aihetta koskien. Ensimmäisenä mieleen tulee vertailukohtana viisaudelle se, että tietty kapeakatseinen älykkyys on keskeinen ongelmamme, joka on aiheuttanut monikriisin. Tällä tarkoitan pyrkimystä optimoida tai ratkaista jokin yksittäinen ongelma ajattelematta kokonaisuutta ja ratkaisujemme vaikutusta sen moninaisuuteen. Tällaista älykkyyttä on kaikkialla yhteiskunnassamme ja tieteellisissä lähestymistavoissa todellisuuteen. Moderni maailmankuva tuntuu jotenkin olettavan, että jos kehitämme tarpeeksi hyviä ratkaisuja asioihin, niin ongelmamme ratkeavat. Minun kokemukseni epäilee, että tämä ei ole totta. Samalla tietenkään kaikki ratkaisut eivät ole huonoja ja älykkyys toiminnassa on tärkeää.

Viisaus yhdistyy minulla kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, joka ei ole vain materiaalista tai ulkoisin mittarein tunnistettavaa. Globaalissa mittakaavassa tämä tarkoittaa planeetan ekosysteemin hyvinvointia pitkällä tähtäimellä. Minä yhdistän viisauden henkiseen orientaatioon, jossa osaamme kohdata myös kielteiset kehityskulut, kivun, menetykset ja erilaiset vaikeudet kypsästi ja juurevasti. Viisaus tuntuu myös joltakin, joka ylittää yksilön ominaisuudet. Se ehkä sijaitsee enemmänkin vuorovaikutuksessa, terveiden yhteisöjen ja ekosysteemien sukupolvet ylittävissä huolenpidon rakenteissa. Se on ehkä ymmärrystä kytkeytymisestämme meitä suurempaan todellisuuteen, josta olemme riippuvaisia. Viisaus ei myöskään voi olla vain viisaita ajatuksia tai teorioita, vaan sen tulisi nähdäkseni olla tiukasti yhteydessä vaikuttavuuteen. Viisauden kuuluu siis toimia vahvasti hyvän puolesta. Monikriisin äärellä tämä ei ole helppoa ja tarvitsemme toisiamme ymmärtämään, mikä lopulta on hyvää mahdollisimman laajassa mielessä.

Henkilökohtaisesti ajatellen viisaus on minulle myös nöyryyttä. Sen tunnustamista, että olen keskeneräinen, usein hyvin vajavainen, ja että tarvitsen muiden viisautta, kokemusta ja yhteistyötä tehdäkseni jotain oikeasti arvokasta tässä ajassa. Viisaus on sen tunnustamista, että monikriisi, todellisuus ja luonto ylittävät minun ymmärrykseni, mutta tämän äärellä minun on otettava vastuu vaikutuksestani ympäristöön ja ponnisteltava toimimaan paremmin ja viisaammin sen eteen. Uskon, että yksi viisaan toiminnan ja elämäntavan seuraus on syvä kehollinen arvokkuus ja tyytyväisyys, intuitio siitä, että elämällä ja minun panoksellani on merkitystä. Tästä tuleekin mieleen Jonathan Rowsonin määritelmä hengelliselle (tai henkiselle/spirituaaliselle mielenlaadulle), joka kytkeytyy keskeisesti siihen, mitä ajattelen viisauden olevan (Lähde: linkki):

Ajattelen hengellistä (engl. spiritual) mielenlaatua perustavana asenteena todellisuutta kohtaan. Tätä asennetta luonnehtii kokonaisvaltainen välittäminen elämästä ja se koetaan samanaikaisina elävyyden, hyvyyden, ymmärryksen ja merkityksellisyyden vaikutelmina.

Tällaiset täyteyden ja integraation välähdykset ovat luonteeltaan yhtä aikaa emotionaalisia, eettisiä, episteemisiä eli tiedollisia ja eksistentiaalisia – ja ne ilmenevät vastaavina kokemuksina: elossa olemisen tunne; vakaumus siitä, että asioilla on väliä; intuitio siitä, että maailma käy järkeen; sekä kokemus siitä, että elämällä on merkitystä.

Substantiaalisemmalla tasolla hengellisen mielenlaadun vaaliminen merkitsee sitoutumisen syventämistä kysymyksiin olemisesta (engl. being; kuolema), yhteenkuuluvuudesta (engl. belonging; rakkaus), kasvusta (engl. becoming; minuus) ja laajemmista ulottuvuuksista (engl. beyondness; sielu).

Tällainen mielenlaatu johtaa luullakseni tekoihin ja elämäntapoihin, joita tässä ajassa tarvitsemme. Minulla herää tämän kirjoitettuani kaipuu jakaa tarinoita ja kokemuksia henkilökohtaisesta elämästä, siitä, milloin olemme toimineet viisaasti ja miten varmasti jokainen jaamme kokemuksia epäviisaasta toiminnasta, joka on aiheuttanut haittaa itsellemme, toisillemme ja ympäristöllemme. Näitä toivon saavani kuulla teiltä varsinkin livetapaamisissamme jatkossa <3

[Sami]

Kirjoitin metamodernin meditaation erästä tekstiä varten, joka tuntui resonoivan tämän aihepiirin kanssa. Pohdittuani pitkään miten itse näen viisauden haluaisin jakaa juuri tämän kanssanne.

Pohjustuksena: näen metamodernismin tällaisena kolmesta eri tasosta koostuvana synteesinä, joiden vuorovaikutussuhteet voidaan hahmottaa ihmisessä sisäisinä vaikuttimina. Tässä ideana on raamittaa ne meditaation sisälle ja itsereflektoida sitä, kuinka kaikki nämä metameemit vaikuttavat meihin, sekä hyvässä että pahassa.

“TRADITIO: Tutkailemme neutraalisti sitä, miltä traditioon pohjautuvan maailmankuvan vaikuttimet meissä tuntuvat. Mitä olen oppinut sellaista, joka perustuu pelkästään traditioon? Mikä ei perustu tieteeseen tai kriittiseen analyysiin? Mitä sellaista hyvää minussa on, joka on pohjautunut vain uskoon?

Mitä sellaista olen oppinut perimätietona, jota en voi todistaa, mutta joka on kuitenkin auttanut minua eteenpäin elämässä? Mitä sellaista pidän tärkeänä, mikä on ollut tärkeää meille ihmisille vuosituhansia?

Mikä on nähdäkseni fundamentaalista elämässä? Mitkä asiat eivät ole muuttuneet vuosituhansien myötä niin minun kuin minua edeltäneiden sukupolvien elämässä? Millaista kytkeytyneisyyttä tunnen itseäni edeltäneisiin sukupolviin? Entä minua seuraaviin?

MODERNI: Tutkailkaamme seuraavaksi, miten moderni maailmankuva vaikuttaa meissä, miltä se tuntuu kehossamme ja millaisia ajatuksia se tuo mukanaan mielemme kentälle. Mitä sellaista olen oppinut, joka on tieteellisen tiedon ja koulutusjärjestelmän ansiota?

Mitä hyvää on siinä, että uskon yksilön saavutuksiin ja omiin mahdollisuuksiini vaikuttaa elämän kertomukseeni? Millaista toimijuutta moderni elämä minulle mahdollistaa, joka ei muutoin olisi mahdollista? Millaisia saavutuksia haluan saada aikaan urallani? Mikä on se jälki, jonka haluan yksilönä saada aikaan itseäni ajatellen? Miten määrittelen oman polkuni menestykseen?

POSTMODERNI: Tutkailkaamme seuraavaksi, miten postmodernin kulttuurin vaikutteet vaikuttavat meissä ja millaisia aistimuksia ja tuntemuksia ne herättävät kehossamme, ja mielemme pinnalla? Millaisia ajatuksia olen oppinut kyseenalaistamaan kriittisen ajattelun ansiosta?

Mitä hyvää voin oppia siitä, että asioihin ei välttämättä ole olemassa aina objektiivisia vastauksia? Mikä ei olisi minulle mahdollista, jos minulla ei olisi tilaa haastaa vallitsevia näkökulmia? Mitä hyvää empatia muiden ihmisten näkökulmia kohtaan voi opettaa minulle? Miten voin oppia vaihtamaan näkökulmia erilaisten maailmankuvien välillä?

Millaisen vaikutuksen haluan tehdä elämälläni laajemmin yhteiskuntaan, jos mietin hyvää tulevaisuutta myös muiden kuin itseni näkökulmasta? Miten kannattelen itseäni vuorovaikutuksessa muiden kanssa, tunnustaen, että maailmassa on niin paljon erilaisia traumatisoivia asioita, ettei yksikään meistä niiltä todennäköisesti välty?

Mitä sellaista voin tehdä, joka palvelee koko planeettaa, ei pelkästään itseäni, kansakuntaani tai ihmisiä joista olen suoraan riippuvainen?

Annamme näiden ajatusten laskeutua. Hengitämme hetken syvään sisään ja ulos. Annamme hiljaisuuden laskeutua mielemme pohjalle ja kaikkien näiden kolmen tason asettua muotoon sisällämme, joka sisältää ne kaikki.

Seuraavaksi käymme jälleen läpi kaikki kolme maailmankuvaa, mutta tällä kertaa niiden varjopuolia tutkien ja tunnustaen niiden vaikutuksen meissä.

TRADITIO: Tunnustelkaamme sitä puolta meissä, joka on kiinnittynyt traditioissa mukana tuleviin puoliin, joilla voi olla myös taipumus jähmettää ajatteluamme ja saada meidät kokemaan olevamme oikeassa vain siksi, että jokin on ollut jollain tapaa aiemminkin.

Tunnustelkaamme omaa tunkkaisuuttamme. Sitä, kuinka herkästi ihastumme siihen, mikä on meille tuttua ja suljemme pois asioita, jotka ovat meille vieraita. Kuinka asioiden muuntaminen traditioiksi muuttaa niistä usein myös hierarkioiden välineitä, joilla on kytkös siihen, kuka haluaa valtaa.

Tunnustelkaamme mahdollisuuttamme käyttää hengellisyyttä osana epämoraalisia tarkoitusperiä ja tapoja hyödyntää sen mukanaan tuomaa mystiikkaa keinoilla, jotka ovat laajemman tarkastelun valossa epäeettisiä ja kestämättömiä. Tunnustelkaamme merkityksen janomme mukanaan tuomaa mahdollisuutta määritellä muille ihmisille heidän merkityksensä tavoilla, joita he eivät jaa.

Tarkastelkaamme omaa metafyysisen totuuden kaipuutamme asiana, joka saattaa olla enemmän meidän omasta henkilökohtaisesta turhautumisestamme kiinni, kuin siitä, että todella haluaisimme selvittää sen, mikä on totta. Tunnustelkaamme juurtuneisuuden mukanaan tuomia rajoja empatialle. Tunnustelkaamme sitä, missä määrin traditioon kiintyminen voi myös irtaannuttaa meidät tutkitusta tiedosta ja estää meitä oppimasta uusia ajatuksia.

MODERNI: Tunnustelkaamme sitä, millaisia varjoja moderni elämäntapa on jättänyt meihin ja minkälaisia puolia emme tunnista itsessämme ollessamme kiinni hyvin vahvasti modernissa ajattelussa. Katsokaamme suoraan silmiin omaa mahdollisuuttamme eristäytymiseen, yksinäisyyteen ja itsemurhaan.

Kutsukaamme luoksemme ajatusta, jonka mukaan kuoleman jälkeen ei ole olemassa mitään. Ei ole olemassa moraalia joka nivoisi meidät kiinni yhteyteen tulevien sukupolvien kanssa, on meidän siis sama olla välittämättä heistä. Tunnustelkaamme sitä tunnetta itsessämme, jonka materiaalisen vaurauden liiallinen kahmiminen meissä tuottaa, kun samanaikaisesti tiedämme monien ihmisten kärsivän puutteesta.

Tunnustelkaamme sitä oivallusta, etteivät kaikki ihmiset pääse nauttimaan modernin teknologian tuomista hyödyistä. Tunnustelkaamme sitä puolta meissä, joka on turhautunut teknologiaan enemmän kuin kokee sen aidosti merkitykselliseksi. Tunnustelkaamme sitä puolta meissä, joka tietää, että raha on vain keksintö, jonka ihminen on rakentanut, eikä suinkaan todellinen arvon mittari jolla olisi ihmismielestä riippumattomia merkityksiä.

Tunnustelkaamme omaa kehoamme, joka on istunut pitkään penkeillä, toimistoissa, metroissa, junissa ja busseissa. Tunnustelkaamme niitä tunteita meissä, jotka eivät ole päässeet ilmaistuiksi, koska olemme pelänneet oman toimeentulomme puolesta. Tunnustelkaamme kaikkia niitä tunteita, joita meissä herää, kun vertailemme itseämme muihin.

Tunnustelkaamme sitä, miltä meistä tuntuu, kun alamme arvottaa muita ihmisiä heidän taloudellisen menestyksensä pohjalta. Tunnustelkaamme miltä meistä tuntuu, kun ajattelemme, että rikkaimmat ihmiset maailmassa ovat myös kaikilla muilla tavoin muita ihmisiä parempia, sillä ei ole mitään muuta määrettä hyvälle elämälle, paitsi raha.

POSTMODERNI: Tunnustelkaamme seuraavaksi kaikkia niitä puolia, joita postmoderni ajattelu meissä on herättänyt. Tunnustelkaamme omaa tarvettamme kontrolloida muiden ihmisten ajattelua ja puhetta silloin, kun koemme heidän tekevän jotain väärin. Tunnustelkaamme sitä puolta meissä, joka on valmis asettumaan muiden yläpuolelle siksi, että uskomme olevamme moraalisesti heitä kehittyneempiä.

Tunnustelkaamme mahdollisuuttamme unohtaa paikalliset huolet universaalien globaalien huolien tieltä ja sitä yhteyden katkaisun tunnetta, joka tästä seuraa niihin ihmisiin, joiden kanssa jaamme arkemme. Tunnustelkaamme sitä puolta meissä, joka pelkästään kritisoi jättämättä vastapuolelle tilaa artikuloida parempia vaihtoehtoja.

Tunnustelkaamme sitä puolta meissä, joka ei enää syvällä tasolla usko siihen, että parempi tulevaisuus olisi mahdollinen, sillä näemme ihmiskunnan olevan viime kädessä enemmän paha kuin hyvä. Tunnustelkaamme sitä puolta meistä, joka on hylännyt kaiken toivon, koska sorron tapoja on niin monia erilaisia, ettei ole mahdollista purkaa niistä kaikkia.

Tunnustelkaamme omaa ehdottomuuttamme muita kohtaan, kun mietimme miten voisimme parantaa maailmaa. Tunnustelkaamme sitä puolta meistä, joka itsekin myöntää, ettei meillä ole ainoita oikeita vastauksia, mutta käyttäytyy tästä huolimatta ikään kuin näin olisi. Tunnustelkaa sitä puolta meissä, joka ajattelee että ihmiskunta ei kykene yhdistymään planeetan pelastamiseksi, koska jokaisella ihmisryhmällä on heidän identiteettiinsä perustuvat erityisintressit.

Hengittäkäämme syvään sisään.

Ja ulos.

Antakaamme ajatusten laskeutua.

Kaikki nämä kolme tasoa ovat läsnä meissä.

Antakaamme niiden asettua muotoon keskenään.

Antakaamme niiden hakeutua vuorovaikutukseen sisällämme, jossa jokainen taso voi vuorovaikuttaa toisen tason kanssa.

Myöntäkäämme itsemme kokonaisuutena, joka sisältää kaikki nämä kolme tasoa.

Pitäkäämme itseämme jännitteessä näiden ajatusten kanssa, ilman että meillä on tarvetta hakea ratkaisuja tai saada tarinalle onnellista lopetusta.

Me olemme keitä olemme.”

[Jani]

Viisaus tuntuu isolta ja vähän passiiviseltakin käsitteeltä, joskin tavoittelemisen arvoiselta. Mitä viisaus on? Olisiko se ymmärrettävissä määrälliseksi suureeksi, kuten aineen viskositeetti, jota on enemmän tai vähemmän, olosuhteistakin riippuen?

Aine olisi tässä tapauksessa ihmiset yksilöinä ja yhteisöinä. Ehkä helpoiten tunnistamme viisauden yksilöissä, joilta saamme hyödyllisiä neuvoja tai elämänohjeita. Samaan aikaan taustalla on ajassa kulkeva vuorovaikutuksen virta, jossa siirtyy ymmärrystä hyvin eletystä elämästä ja ihmisen paikasta maailmankaikkeudessa.

Suurimman osan viisaudesta on jokaisen oivallettava itse, jokaisen on opittava omat läksynsä. Roolimallit sekä erilaisia oppimistilanteita ja kohtaamisia tuottavat rakenteet edesauttavat oivallusten syntymistä. Toisaalta vallitsevat toimintamallit ja ajattelutavat myös lukitsevat totuttuun ja voivat estää oivallusten syntymistä.

Viisaus on enemmän kuin taidot ja tiedot, mutta ilman tarvittavia taitoja ja tietoja se jäisi vajaaksi. Ehkäpä viisaus on enemmän ymmärrystä siitä, millaisia taitoja ja tietoja on kehitettävä hyvän elämän elämiseksi. Viisaus on hiljaista tietoa, esimerkiksi erilaisten tilanteiden kohtaamista ja valintojen tekemistä taidokkaasti - ei niinkään auki selittämistä. Viisaalla ihmisellä saattaisi toki myös olla taitoa puhua tilanteeseen sopivalla tavalla, vaikuttaen siten yhteisön tekemiin valintoihin laajemminkin.

Viisaus on moraalinen suure. Viisaudessa kyse on hyvän tavoittamisesta, sen ymmärtämisestä, mikä kannattelee elämää laajemmin. Mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi, ei ainoastaan itselle vaan kaikille eläville olennoille. Viisaus on myötätuntoista suhtautumista eläviin olentoihin. Kaikki elämä on arvokasta, mutta viisaus joutuu silti kysymään, millainen elämä on laadukasta, hyvää ja elämisen arvoista.

Luonnossa yhden olennon elintila ja resurssien käyttö on pois toisen olennon elintilasta ja resurssien käytöltä. Elämään kuuluu syntymistä, kuolemista ja jatkuvaa muuntumista. Viisaus on kykyä elää mukana tässä dynamiikassa, kykyä löytää oma sopusuhtainen paikkansa, josta käsin käyttää lahjojaan luodakseen kauneutta elämän puutarhaan. Viisaus on kykyä hyväksyä elämän unenomaiseen mysteeriin kuuluvina myös sen painajaismaiset piirteet, löytää silti selkeys ja toimia kauneuden hyväksi.

Viisaudessa kehittyminen edellyttää itsensä tuntemista: mielen, tunteiden ja kehon mekanismien hahmottamista sekä ymmärrystä siitä, mikä tukee hyvinvointia ja hyviä valintoja omasta ja muiden puolesta, ja mikä taas johtaa harhaan. Toisaalta oppimisen edellytyksenä käytännössä on harhapolkujen kulkeminen - tuntemattoman edessä on otettava askelia parhaan ymmärryksen ja hyvän uskon varassa. Viisautta on kyky havahtua toistavansa samaa kaavaa ja kyky oppia pois sellaisesta, joka ei enää palvele omia arvoja.

Monikriisien ajassa haasteensa tuo se, että viisaus ei välttämättä löydy mediassa esillä pidetyistä teemoista eikä markkinoiden logiikka sitä todennäköisesti tuota kovin tehokkaasti. Viisauden tavoittaminen on ehkä jo “Sinuhen ajoista” vaatinut omakohtaista ponnistelua ja etäisyyden ottamista yhteisönsä normeihin niin, että alkaa itse ymmärtää, mikä on hyvää. Vanhat tarinat kertovat siitä, kuinka viisautta on etsitty. Jos onnistuu löytämään viisautta, on ehkä mahdollista lopulta antaa siitä jotain takaisin yhteisöilleen. Tänäkään päivänä sillä ei välttämättä tehdä isoja otsikoita, mutta ihmisyyden hiljaiseen pohjavireeseen sillä kyllä vaikutetaan.

Tämän päivän erityisenä haasteena on, että fossiilinen energia on vieraannuttanut ihmisen luonnosta. Jopa siinä määrin, että se luonnon perusta, jolla ihminen itse seisoo, on ihmisen toimien vuoksi uhattuna. Ihmiskunta on nyt uuden edessä. Ihmisen “ahneus” eli muun eliökunnan kanssa jakamamme ja evoluution meihin rakentama piirre hankkia lisää elintilaa ja muovata ympäristöä lajillemme suotuisaksi on nykyteknologialla ja nyt käytettävissä olevan energian määrällä karannut käsistä.

Jos valloittamattomia korpiseutuja jossain vielä on, ne olisi parempi jättää hyödyntämättä. Samaan aikaan ihmisen talous ja järjestys yhteiskunnassa perustuu jatkuvalle kasvulle. Fossiiliset polttoaineet eivät ehkä lopu fyysisesti aivan pian, mutta niiden käyttö nyrjäyttää ilmaston ja elävän maailman reunaehdot sijoiltaan jo paljon ennen sitä. Tämä yhdistettynä elintilan valtaamiseen luonnolta (nk. luontokato) tulee aiheuttamaan koko eliökunnalle ennennäkemättömän sopeutumishaasteen.

Tiedämme, miten elää halvan energian mahdollistamaa nousun ja kasvun aikaa, mutta meillä ei ole käsitystä, miten elää hyvässä järjestyksessä tulossa olevaa supistumisen, sopeutumisen ja luonnonjärjestelmien eheyttämisen aikaa. Meidän on löydettävä uudet tavat muovata ympäristöämme lajillemme suotuisaksi ottaen rajallinen luonnon kokonaisuus huomioon. Se tarkoittaa osasta niistä mukavuuksista luopumista, joihin olemme viimeisen parin vuosisadan aikana enenevässä määrin tottuneet.

Miten kaikki edellä viisaudesta sanottu on sovellettavissa tähän tilanteeseen, josta löydämme itsemme? Kuka ottaisi vastuun ja johtajuuden?

Viisautta lienee hyväksyä muutos väistämättömän edessä ja pyrkiä luomaan kauneutta kaikesta huolimatta. Monikriisien aika edellyttää monin paikoin myös tietojemme päivitystä, jotta voisimme ylipäänsä toimia viisaasti tässä ajassa. Mikä on luonnollista, mikä on luonnolle hyväksi, ja millaisia vaikutuksia erilaisilla ihmisen toimilla, energian ja luonnonvarojen käytöllä, on luonnon kantokykyyn?

Huolellisesti leikattu istutusnurmikko voi näyttää tietämättömälle ihmiselle esteettisesti kauniilta, mutta luonnon kantokyvyn kannalta se ei ole hyvä. Aito ja myötätuntoinen viisaus kysyy ajassamme myös ymmärrykseen perustuvaa käsitystemme uudistamista sen osalta, mikä on hyvää, totta ja kaunista.

Millaisissa käytännöissä tai ihmisissä te tunnistatte viisautta, joka voisi auttaa meitä elämään tätä supistumisen ja eheyttämisen aikaa?

[AaZi]

Kiitos hyvistä pohdinnoista kaikille! Tässä omat tuomiseni pohdiskelun nyyttäripöytään. Vaikka käytänkin suhteellisen varman kuuloista kieltä, toisin sanoen en jatkuvasti tuo ilmi epävarmuutta tai sitä että voin erehtyä, toivon, että tämä otetaan eräänlaisena hahmotelmana ja vahvasti ehdotuksen omaisena.

Aivan aluksi haluan aukikirjoittaa sen, että viisaus on varsin hankalasti määriteltävä asia. Viisaudesta on puhuttu ja kirjoitettu tuhansia vuosia, ja sitä on etsitty ja vaalittu mitä erilaisemmissa konteksteissa. Viisaudesta on myös ihan viime vuosina tehty runsaasti tieteellistä tutkimusta varsinkin psykologian, kognitiotieteen ja filosofian aloilla. Viisaus on siis selvästi jotain kiinnostavaa, jotain sellaista, jonka monet ihmiset kokevat tärkeänä ja arvokkaana. Väittäisin jopa viisauden olevan miltei arvokkainta (ehkä yhdessä rakkauden (*1) kanssa), mitä on mahdollista tavoitella, ja että viisaus on yksi niistä harvoista asioista, joita ei voi koskaan olla liikaa ja joka ei koskaan voi olla ansaitsematonta.

En voi väittää tuntevani viisautta koskevia tieteellisiä ja filosofisia teorioita erityisen tarkasti. Oikeastaan minulla on tässä vaiheessa tästä aiheesta käsitys, joka perustuu lähinnä John Vervaeken luentosarjaan “Awakening from the meaning Crisis”(*2). Olen toki esimerkiksi lukenut Platonin kirjoituksia viisaudesta ja esimerkiksi joitain buddhalaisia tekstejä siitä, mutta en voi väittää että minulla olisi kattavaa kuvaa aiheesta. Aion nyt tässä kuitenkin hyödyntää oppimiani hahmotelmia ainakin jonkin verran. En kuitenkaan aio harrastaa lähdeviitteitä, sillä nämä ajatukset eivät pyri olemaan varsinainen argumentti, haluan vain tuoda tiettyjä aineksia pohdinnan keitokseen.

Jotta voi pohtia mitä on viisaus tai viisas toiminta monikriisien ajassa, olisi hyvä pohtia myös sitä, mitä viisaus yleisemmin ottaen on. Väittäisin, että viisaus monikriisien ajassa ei pohjimmiltaan eroa siitä mitä olisi viisaus silloin, kun maailma on vakaa ja vakautta kohti kasvava. Toki voisi myös kysyä, että missä määrin tällaisia aikoja on koskaan ollut. Kuitenkin on ollut ajanjaksoja, jossa ei ole näköpiirissä yhtä massiivisia ja valtavia uhkakuvia ja haasteita kuin nyt. Tässä mielessä voisi sanoa, että elämme poikkeuksellisia aikoja.

Eikö tällöin nykyajassa myös vaadittaisi poikkeuksellista viisautta? Sanoisin, että laadullisesti vaadittu viisaus on ihan samanlaista kuin aina, mutta viisaus on vaan nyt entistäkin tärkeämpää. Aiemmin epäviisas toiminta on pahimmillaan voinu romahduttaa jonkun valtion tai valtakunnan, ja ehkä muutaman muun siitä ympäriltä, jos kauppa yms verkostot ovat hajonneet, mutta nykyisin voisimme oikein suurella typeryydellä tuhota valtaosan koko elonkehästä ja ihmisyhteisöiden tulevan kasvun ja kehityksen edellytyksistä. (Tietyssä mielessä voisi tietysti sanoa, että ihmiskunnan kollektiivinen toiminta tällä hetkellä edistää juuri tuota päämäärää, mutta halutessamme voisimme olla vielä huomattavasti tehokkaampia tässä. Toki tällöin voi kysyä onko kyse myös jo ns. pahuudesta, mutta jääköön tämä keskustelu tuonnemmaksi.)

Mitä sitten on viisaus? Aluksi voisin sanoa pari sanaa siitä mitä viisaus ei ole: viisaus ei ole jokin tietty oppijärjestelmä tai kokoelma väitelauseita. Viisaus ei myöskään ole mitään sellaista, jota ihminen voi vaan saada tai antaa tai antaa kuin esineen: ihminen voi tulla viisaammaksi ja tavoitella viisautta, tai toimia viisaalla tavalla, mutta kukaan ei voi antaa ohjetta, jota mekaanisesti noudattamalla voisi aina toimia viisaasti. Toiset voivat suuresti, hyvinkin suuresti auttaa kasvamaan viisaudessa, mutta eivät antaa sitä lahjapaketissa ihmiselle. Viisas voi avata meille viisauden oven, mutta sisään siitä joudumme astumaan itse.

Paljon yksinkertaistamalla ja tiivistämällä voisi sanoa John Vervaekelta kuulemillani sanoilla, että viisautta kannattaa ajatella eräänlaisena dynaamisena järjestelmänä kognition tapoja (kognitiivisia tyylejä), jotka toisiaan vahvistavasti ja vahvasti toisiinsa kytkeytyneinä auttavat näkemään läpi itsepetoksesta, systemaattisista erehdyksistä ja (itse)tuhoisasta toiminnasta. Samalla viisaus auttaa tehostamaan kognitiota ja tekemään meistä paremmin adaptiivisia (sopeutuvia, sopeuttavia) suhteessa olosuhteisiin ja ympäristöön. Viisaus on siis jotain, joka jatkuvasti auttaa meitä olemaan paremmin kartalla siitä missä mennään ja mitä tapahtuu, ja mihin kannattaisi juuri nyt pyrkiä. Viisaus ei tietenkään ole erehtymätöntä tai täydellistä: osa viisautta on juuri sen ymmärtäminen, että me ihmiset olemme aina alttiita itsepetokselle ja erehtymiselle, kaikenlaisille harhapoluille ja eksymisille. Tämäkin on yleinen teema suurissa maailman uskonnoissa, houkutusten, lankeemusten ja kiusausten jatkuva vastaantulo elämässä ovat esimerkiksi kristinuskossa ja buddhalaisuudessa keskeisiä ihmisen haasteita.

Viisaus on myös vahvasti kytköksissä hyveeseen, ennen kaikkea siten, että viisas ihminen välittää oikeasta ja väärästä. Mielestäni olisi virhe sanoa, että juuri tietty arvojärjestelmä olisi viisauden vaatimus saatikka sen tae. Sen sijaan jotkin aate- tai uskomusjärjestelmät voivat kovasti haitata viisaudessa kasvamista, jos ne sisältävät itsepetosta ja itsetuhoista toimintaa lisääviä elementtejä, jos ne esimerkiksi saavat kannattajansa tuntemaan itsenä erehtymättömiksi, virheettömiksi tai eettisten rajoitusten yläpuolella oleviksi, tai jos ne kiistävät viisauden vaalimisen ja viisautta kohti pyrkimisen mielekkyyden tai järkevyyden.

Toisaalta viisaus on itsessään normatiivista: viisaus on vahvassa mielessä välittämistä, sitä että välittää omasta ajattelusta, kognitiostaan ja siitä, missä määrin on kosketuksissa todellisuuteen. Viisauden ytimessä on hyvästä, todesta ja kauniista välittäminen, ja välittäminen on itsessään arvottavaa siinä mielessä, että tiettyjä asioita pidetään toisia enemmän huomionarvoisina. Tässä mielessä viisauteen liittyy aina normatiivinen kehys.

Viisaus yksilöissä ja viisaus ryhmissä, joukoissa tai yhteisöissä on jossain määrin samanlaista ja jossain määrin erilaista. Molempiin liittyy mm. aktiivinen avomielisyys eli omien ajatusten ja näkemysten kassa ristiriidassa olevan tiedon jatkuva ja aloitteellinen etsiminen, oman kognition ja ajattelun jatkuva tarkkailu ja seuraaminen ja huomion kiinnittämisen harjoitus (mindfullness). Viisas ihminen myös hyödyntää muiden kognitiota, mieluiten viisaiden ihmisten kognitiota, ja pyrkii oppiman heiltä, ja viisausysteemiä auttaa paljon, jos harjoittelee toisen ihmisen (jonkun viisaan) sisäistämistä siten, että voi mielessään käydä dialogia tällaisen ihmisen kanssa. Ryhmissä tietysti toisten kanssa asioiden mietiskely ja peilaaminen on hyödyllistä. Toisaalta myös ryhmissä voi miettiä, mitä joku viisaas asiasta sanoisi. Ja ryhmiin voi tietysti koettaa haalia viisaita ihmisiä. Ja myös joukoissa viisauden täytyy välittää viisaudesta ja siihen pyrkimisestä.

Ryhmien osalta korostuu myös esimerkiksi kuuntelemisen hyve, se että koettaa oikeasti päästä toisten perspektiiviin ja saada siitä kiinni. Tällöin on mahdollist asaada aidosti jaetumpaa kognitiota aikaiseksi.

Toisaalta on myös niin, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Joukolla ajattelu ja toiminta voi lähteä vielä rajummille ja vaarallisemmille harhapoluille kuin yksin. Ryhmissä on erityisen tärkeää etsiä jaettuja käsityksiä vastaan puhuvia tosiasioita, erityisen tärkeää tarkkailla ryhmässä vallitsevan keskustelu-, toiminta- ajattelu- ja olemiskulttuurin kehitystä ja toimintaa, ja miettiä, miten voitaisiin ehkä toimia paremmin. Toisin sanoen: ryhmissä, joukoissa ja yhteisöissä on tärkeää pyrkiä kohti viisautta, pyrkiä kohti sitä mikä on hyvää, totta ja kaunista.

Monikriisien keskellä on erityisen tärkeää, että vaalimme ja hoivaamme viisauden siemeniä ja taimia, ja että ymmärrämme, että viisaus on luonteeltaan isolta osin pyrkimyksellistä: haluamme tulla viisammiksi, vaikka emme koskaan voi olla täysin viisaita. Viisaus on viisauden rakastamista: sitä, että välittää viisaudesta ja sitä kautta siitä mikä on totta, hyvää ja kaunista.

Olen itse tapaamisissamme monesti puhunut erilaisista tietämisen ja tiedon lajeista. Viisaus näiden suhteen on isolta osin oikeasuhtaisuutta: väitelausetiedolla ei voi suoraan saada tietoa siitä, miltä tuntuu esimerkiksi elää tietyllä tavalla tai olla tietty ihminen. Sanoista voi toki olla apua, mutta niitä tarvitaan enemmän ja niitä pitää käyttää eri tavallla. Esimerkiksi kaunokirjallisuus ja runous parhaimmillaan pystyvät avaamaan jonkun toisen ihmisen kokemusta tai sitä, miltä tuntuu tehdä jotakin tai olla jossakin. Kuitenkaan pelkkinä väitelauseina tätä asiaa ei voida suoraan välittää, vaan tarvitaan muita keinoja ja lähestymistapoja, jotka muuttavat ihmisen kognitiota. Toisaalta intuitiivisista tuntemuksista tai perspektiivitiedosta ei voi esimerkiksi päätellä mikä tapa tuottaa energiaa kuluttaa vähiten luonnonvaroja. Oikeaa tietämisen tapaa on siis käytettävä oikeassa paikassa.

Sekä yksilö- että ryhmä kontekstissa viisauteen liittyy myös nöyryys: tieto siitä, että olemme rajallisia ja erehtyväisiä olentoja. Jo Sokrateen on kerrottu sanoneen, että hän on viisas vain siksi, että tietää ettei tiedä mitään. Tätä ei tietenkään pidä yli tulkita, hän tiesi varmasti monenlaisia asioita. Kuitenkin meidän on syytä pitää kirkkaana mielessä, että olemme hyvin vajavaisia. Tällaisessa kriisien ja potentialisesti maailmaa myllertävien mullistusten värittämässä ajassa tämä on erityisen tärkeää. Ja on tärkeää, että viisauden vaaliminen ja hoivaaminen aloitetaan heti, ellei sitä ole jo aiemmin aloitettu, sillä äkillisten mullistusten kohdatessa ei välttämättä enää ole siihen älyttömästi aikaa. On myös erittäin tärkeää, että viisautta vaalitaan ja arvostetaan myös sen itsensä takia, eikä vain vällineellisesti jonkin kriisin “ratkaisemiseksi”.

Lopputiivistyksenä voisin sanoa sen, että monikriisien ajassa visaus on, jos mahdollista, vielä arvokkaampaa kuin vakaampina aikoina. Meidän on vaalittava ja viljeltävä viisautta, ja toisaalta meidän täytyy antaa viisauden vaalia ja viljellä meitä itseämme. Viisaus on samalla meitä mittaamattomasti suurempaa että meistä vahvasti riippuvaista ja meitä pienempää: viisaus ylittää meidät itsemme mutta toisaalta viisaus ei pane itseään toimeen ilman meitä. Jota voimme kasvattaa viisautta itsessämme, meidän on itse kasvettava viisaudessa ja elettävä sen mukana.

*****

En ole tässä ihan hirveän suorasti viitannut monikriiseihin tai siihen mitä ne tarkoittavat viisauden kannalta muuten kuin siten, että epävarmuus ja myllerrykset lisääntyvät. Tämä ollut tarkoituksellista; uskon itse, että monikriisejä kannattaa lähestyä välillä myös epäsuoremmin, ilman kovin tiukasti tiettyihin näkökulmiin rajaavaa kehystä. Oikeastaan tämä on juuri sitä, mitä haluan suoraan monikriisien suhteen viisaudesta sanoa: ei ole viisasta kaventaa keskustelun kehystä liiaksi ja varsinkaan tehdä sitä mekaanisesti. Varsinkaan ei ole viisasta pyrkiä maksimoimaan ulkoista tehokkuutta ja etukäteen määritellä, mikä toiminta on arvokasta ja mikä ei. Tosiasia on, että me emme tiedä, mikä toiminta nykyhetkessä avaa parhaita tulevaisuuden ovia. En kuitenkaan arkoita, ettei vaikuttavuutta saisi tai oikeastaan jopa kannattaisi myös miettiä: ei vaan ole yhden tekevää miten sitä tehdään.

Olen itse nähnyt ympäristöliikettä sisältäpäin jo toissa vuosikymmenen lopulta saakka, ja minulla on vahva tunne siitä, että yksi syy siihen miksi ympäristöliike ei ole kyennyt vaikuttamaan asioihin on juuri se, että on keskitytty ulkoiseen toimintaan (mielenosoitukset, protestit, kirjoitukset, esitelmät, lobbaus ja muu vaikuttaminen) ja yhdessä samaa mieltä olemiseen ja “joukkovoiman” ja “rintaman” rakentamiseen (ja pahimmillaan oman moraalisen kilven kiillottamiseen ja erimielisten ulossulkemiseen) sen sijaan, että olisi luotu uutta elävää kulttuuria ja syvällistä yhteyttä maailmaan ja toisiin. Ollaan joko päädytty omaksumaan politiikan ja lobbauksen kieli ja kehystys tai sitten protestoinnin ja kamppailun kieli ja kehystys. Molemmilla on arvonsa, mutta mielestäni olisi tärkeää koko ajan uudelleen tarkastella sitä kehystä, jossa toimitaan, ja luoda kehystystä, joka parantaa itse itseään ja erityisesti kehystämisen prosessia jatkuvasti itseään hiovalla ja virittävällä tavalla.

Toisin sanoen: nykyisten kriisien kanssa pärjäämiseen, niiden lieventämiseen ja niistä selviämiseen (tai niiden “ratkaisemiseen”) vaaditaan evolutiivista, adaptiivista ja dynaamista (kehittyvää, mukautuvaa ja muovautuvaa ja säätyvää) lähestymistapaa, eikä tätä voi erottaa siitä, että kehitämme itseämme paremmiksi näiden hengessä.

Huomautusviitteet:

*1) En tarkoita rakkautta romanttisessamielessä,vaan siinä mielessä, jossa esimerkiksi suuret maailman uskonnot siitä puhuvat

*2) Erittäin lämmin suositus. Kyseinen luentosarja löytyy kokonaisuudessaan juutuubesta.