Iso huokaus. Samaan aikaan tuntuu, että olen kulkenut tätä polkua pitkään ja toisaalta vastahan minä saavun tähän monikriisien käsittelemisen äärelle, tällä foorumilla ja muillakin elämänalueilla. Olen kohdannut useita risteyskohtia ja haastavia maastoja, jotka ovat vaikuttaneet siihen, miten nyt näen ja koen asiat, millaisia valintoja teen ja mihin suuntiin olen kulkemassa. Huomaan, että tätä kirjoittaessani oli hieman vaikeaa hyväksyä se, etten tässä pysty jakamaan koko tarinaa, enhän todennäköisesti edes itse tiedosta kaikkea mihin olen kietoutunut. Mutta historiaan monella tapaa kurkottavana minusta on kiinnostavaa tarkastella askelia jotka ovat johtaneet juuri tänne ja päästä lukemaan myös muiden tarinoita. Kutsun myös kysymään lisää ja saa myös haastaa! 
Luulen, että oman elämäni yksi isoimmista käännekohdista oli yliopisto-opintojen aloittaminen noin kymmenen vuotta sitten. En muista sen ajan tuntemuksiani kovin tarkkaan, mutta minulle on jäänyt mielikuva siitä, että kaiken opiskelijariennon keskellä maailmankuvani muuttui ja laajeni nopealla tahdilla. Lapsuuteni olin elänyt aika keskiluokkaista elämää aika perusperheessä, jossa monella tapaa oltiin kiinnitytty sosiaalisen liikkuvuuden lupauksiin eikä oikeastaan keskusteltu kovinkaan paljoa yhteiskunnallisista asioista tai maailman menosta – mutta jossa samaan aikaan myös tutustuin joihinkin muusta ympäristöstäni poikkeaviin arvoihin ja toimintamalleihin (perhetaustoista olisi kiinnostavaa käydä keskustelua kasvokkain, mutta en niitä tässä avaa). Menestyinkin hyvin koulujärjestelmässä, matkustelin perheen kanssa paljon, minulla oli hyviä ystäviä, mutta myös tunsin oloni monissa tilanteissa ulkopuoliseksi.
Aloitin kasvatustieteen opinnot sillä ajatuksella, että haluan tukea ihmisiä oppimaan, ymmärtämään itseään ja toisiaan sekä toimimaan hyvin ja “oikein” yksilöinä ja yhdessä. Uskoin aika naiivisti, että paljon kehutussa suomalaisessa koulutusjärjestelmässä olisi suhteellisen vapaat kädet tukea tällaista kasvatusta ja opetusta. Kuitenkin jo peruskursseilla aloin huomaamaan metsää puilta, kun kriittisemmät näkökulmat suomalaisen koulutuksen ja yhteiskunnan katvealueista ja maailman epäoikeudenmukaisuuksista nousivat esiin. Monia ilmiöitä olin varmasti jo rekisteröinyt ympärilläni, mutta opinnoissa sain uusia sanoja, viitekehyksiä, työkaluja kuvaamaan rakenteellista eriarvoisuutta ja yhteiskunnan ongelmia. Tutustuin myös erilaisista taustoista tuleviin ihmisiin, joita koskettivat samat teemat ja joiden kanssa pystyin keskustelemaan niistä. Monella tavalla tämä aika alkoi murentamaan uskoani moderniteetin lupauksiin.
Aika jolloin kävin yliopistoa oli täynnä yhteiskuntaa ja ihmistenvälisyyttä määrittäviä ilmiöitä, kuten maahanmuuttokriittisyyden nousu Suomessa, #MeToo, Black Lives Matter… Tietoisuuteni monikriisin ilmentymistä kasvoi ja kosketti syvästi, mutta ehkä koin ne kuitenkin enemmän välillisesti. Panostin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja kestävään kehitykseen liittyviin opintoihin, järjestötoimintaan ja seurasin somessa järjestöjen ja vaikuttajien työtä. Vaikka monella tapaa itsekin aktivoiduin vaikuttamaan, henkilökohtainen elämäni pysyi samoilla radoilla eivätkä monikriisit olleet jatkuvasti arjessani läsnä tai tietoisuudessani. Jopa koronavuosi 2020 oli tavallaan huoleton vuosi henkilökohtaisessa elämässäni - pidin hauskaa ystävien ja perheen kanssa, deittailin, sain harjoittelupaikan kansalaisjärjestöstä, jossa sain tehdä tärkeää ja arvojeni mukaista työtä… Kaikki meni niin sanotusti ennaltamääritellyn polun mukaan ja silloin vielä tuntui helpolta seurata sitä.
Mutta monikriisin kuopat ja turbulentit säät tavoittivat minutkin ja jälkiviisaana voi sanoa, olivat taustalla tehneet työtään jo pitkään. Vuodesta 2021 alkoi useamman vuoden synkkä ja katveinen, sumuinen osuus. Kohtasin monenlaisia pieniä ja isompia kriisejä: identiteettikriisi (mm. kuka olenkaan jos en määrittele itseäni sosiaalisten suhteideni kautta), uupumus ja vaikeus pyytää apua, läheisten vakavat mielenterveyskriisit ja ihmissuhdeongelmat, lisääntyvä tietoisuus maailman kriiseistä…
Ajattelen, että onnekseni saman vuoden alussa, globaalikasvatuksesta gradua tehdessäni tutustuin tarkemmin Vanessa Andreottin ja Gesturing Towards Decolonial Futures –kollektiivin työhön. Maisema polun ympärillä laajeni ja synkkeni ja samaan aikaan olin innoissani siitä, että rumille ja vaikeille asioille annettiinkin tilaa sen sijaan, että ne olisi lakaistu maton alle. Pohdin, voisiko tällainen syvempi lähestymistapa tarjota jotain, jonka avulla itse käsitellä ja tukea muita käsittelemään kaikkea mitä maailmassa tapahtuu. Se puhutteli, ettei tarjottaisikaan yltiöpositiivista toiveikkuutta vaan löydettäisiin radikaalia toivoa siitä, että on mahdollista toimia, ajatella ja olla eri tavoin monikriisin keskellä.
Raskaan ja uuvuttavan graduprosessin jälkeen tuntui, että maailmani murenee hyvällä tavalla. Vaikka olin ihan rikki henkisesti ja fyysisesti, olin varma, että kävin läpi tarpeellista transformativiista muutosta ja luotin siihen, että sen toisella puolella olisi jotain sellaista, mitä en osaisi kuvitellakaan. Toisaalta tunsin todella paljon etäisyyttä moniin läheisiin enkä millään ymmärtänyt, miten he voivat puhua ihan turhanpäiväisistä asioista. Mietin, voinko koskaan päästä merkitykselliseen yhteyteen heidän kanssaan tai kiinnostumaan asioista joihin olin aiemmin kiinnittynyt. Kävin paljon luopumista ja surua läpi, ihan vain jo itseni vanhan, huolettomamman version menettämisestä. Tässä kohtaa polkuani aloin isommin tunnistaa monikriisin vaikutukset itseeni ja muihin ja purkamaan tietoisemmin haitallisia olemisen tapoja, muun muassa suhdetta muuhun luontoon. Tie on ollut mutkikas ja kuoppainen ever since!
Elämässä on toki paljon muitakin tekijöitä, mutta jokin naksahti eri asentoon, kun isoäitini menehtyi yllättäen muutama vuosi sitten. Tärkeä ja monella tapaa monimutkainen suhteeni häneen ohjasi ja ohjaa edelleen valintojani ja tapaani olla maailmassa. Suruni yhdistyi yksinkertaisesti sanottuna siihen, että aloin miettiä miten voisin todella elää todeksi toivomaani arkea ja elämää tämän kaiken kriisin keskellä. Muun muassa uskalsin tehdä asioita oman hyvinvoinnin edistämiseksi, löysin ympärilleni ihmisiä jotka haluavat elää yhteisöllisemmin, hakeuduin tilaisuuksiin, jossa voisin oppia ja poisoppia yhdessä muiden kanssa… Oman elämän muutosten keskellä myös maailma muuttui – erityisesti Israelin toteuttama palestiinalaisten kansanmurha nosti minulle ja monille muille ympärilläni päivänvaloon sen, miten väkivaltaisesti globaalit valtasuhteet toimivat ihmisten nenien alla ja miten kriisit ovat lukuisin tavoin kietoutuneita toisiinsa.
Oman alan työt globaalikasvattajana tarjoavat tilaisuuden olla periaatteessa lähes päivittäin tekemisissä monikriisin äärellä, tekemässä merkityksellistä työtä - mutta turhautumiselta ei ole voinut välttyä, kun tuntuu, että emme mene tarpeeksi syvälle, että liikumme enemmän “posin kautta” nuorten osallisuutta ja tulevaisuususkoa näennäisesti edistäen. Työuupumus ja stressi olivat kanssamatkustajia pitkään ja olin monella tapaa jumissa näiden asioiden äärellä. GTDF-kollektiivin kurssit ja monet kohtaamiset ja keskustelut ihmisten kanssa ovat omalta osaltaan auttaneet kokemusten käsittelyssä, mikä jatkuu edelleen. Toivon, että voin omalla työlläni vaikuttaa siihen, että ihmisillä olisi enemmän valmiuksia kohdata kriisejä yhdessä.
Juuri tällä hetkellä lähestyn monikriisiä paljolti suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin, erityisesti opettelen rehellisempää itseilmaisua toisten kanssa, oman ulkopuolisuuden tunteen kohtaamista ja ehkä myös avautumista ajatukselle, että emme olekaan toisistamme erillisiä. Vaikka tuntuu, että olen esimerkiksi aiempaa herkempi kehoni viesteille, tasapainottelen edelleen jatkuvasti erilaisten modernin ajan “houkutusten” ja sisäistettyjen oletusten ja odotusten keskellä ja välillä on vähän voimavaroja vastustaa niitä. Toisaalta tilaisuudet, joissa olen voinut olla läsnä kaikelle mitä sillä hetkellä on sekä kohdata tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä rehellisyyden ja myötätunnon nimissä, antavat paljon voimaa. Niitä kaipaisin myös lisää!
Sukupolvienvälisyydestä löydän myös paljon toivoa ja merkityksellisyyttä tässä ajassa, koen, että ehkä se on jotain mistä voisin ammentaa yhteiseksi hyväksi. Käydäänkö keskusteluja ja jaetaanko tarinoita yhdessä? Toivottavasti tapaamme kasvokkain <3